Illuusioiden tutkimuskeskus.

lauantaina, maaliskuuta 13, 2004

Hm, tylsä viikonloppu jatkuu. Jatkan lueskelua, onhan tämäkin ihan kivaa. Vituttaa toisaalta. Enkä jaksa poistaa edes kirjoitusvirheitä, koittakaa kestää.

Tälläinen hassu pätkä, sivu 84, pätkä 34:


"Kristitty ja anarkisti. - kun anarkisti, yhteisön huonontuvien korrosten äänitorvena vaatii kaunopuheisen näkästyneesti oikeutta, oikeudenmukaisuutta, yhtäläisiä oikeuksia, on hän tällöin vain epäkulttuurinsa paineen alainen, joka ei pysty selittämään, miksi hän oikeastaan kärsii,- minkä suhteen hän on köyhä, nimittäin elämän... Hänessä vallitsee valtaisa syyn tarve: jonkun on oltava syypää hänen huonoon oloonsa... "kaunopuheinen närkästys tekee hänelle jo hyvää, kaikkien piruparkojen tyydytyksenä on pilkkaaminen, - se suo pienoisen vallanhuuman. Jo valitus, itsestään valittaminen voi antaa elämälle viehätyksen, jonka vuoksi sitä sietää: jokaisessa valituksessa on hienokseltaan annos kostoa, huonovointisen syyttävät kurjasta olostaan, joskus jopa kurjuudestaan toisenlaisia, ikään kuin nämä olisivat syyllistyneet epäoikeudenmukaisuuteen, kaapanneet itselleen luvattoman etuoikeuden. "Jos minä olen katurahvasta, on sinunkin oltava": tämän logiikan nojalla tehdään vallankumouksia - missään tapauksessa valittelu ei kelpaa mihinkään: se on lähtöisin heikkoudesta. Suurta eroa ei ole sillä, syytetäänkö kurjuudesta toisia vaiko itseään -ensinmainittua harrastaa sosialisti, viimemainittua esimerkiksi kristitty. Yhteistä ja samalla arvotonta siinä on, että jonkun pitää olla syypää kärsimykseen - lyhyesti sanoen, että kärsivä määrää itselleen lääkkkeeksi koston hunajaa. Kostontarve mielihyvänä kohdistuu tilanteen mukaan milloin mihinkin: kärsivä löytää kaikkialta syitä tuuletta pikkuista kostoaan, - jos hän on kristitty kuten sanottu, hän löytää ne itsestään... kristitty ja anarkisti, molemmat ovat dekadentteja. - Mutta silloinkin, kun kristitty tuomitsee, halventaa, likaa maailmansa, hän tekee sen saman vaiston nojalla, jolla sosialistinen työläinen tuomitsee, halventaa, likaa yhteiskunnan: viimeinen tuomiokin" on suloista koston lohtua - vallankumousta, jota sosialistinen työläinenkin odottaa, vain jonkin verran pitemmälle lykättynä ... ja vieläpä "tuopuoleinen" - mihin tarvitaan tuonpuoleista, jollei se ole keino tahrata tämänpuoleinen".


Ajatus suunnataan kahta osoitettua tahoa kohtaan, joista toinen on tuttu kristitty ja toinen "anarkisti". Se mitä Nietzsche tarkoittaa kristityllä on varmaan tunnettua, sen sijaan "anarkisti" on meille tuttu hahmo, se ei viittaa mihinkään aikaisempaan kirjoitukseen, jossa olisi määritelty anarkisti, jos sen sijaan tulkitsemme sen omien ennakkoluulojemme kautta "sosialistiksi", "anarkistiksi" jne. meille tuttujen määreiden mukaan, teemme aika suuren hyppäyksen ajassa. Eli minkälainen tämä "anarkisti" on, joka on meille tuossa tekstissä annettuna:

.. anarkisti, yhteisön huonontuvien kerrosten äänitorvena vaatii kaunopuheisen närkästyneesti "oikeutta, "oikeudenmukaisuutta", "yhtäläisiä oikeuksia"...

Eli puhuu annetuista ja loukkaamattomista määreistä, jotka kuuluvat kaikille ihmisille? Siinä mitä nämä ovat ei välttämättä ole merkitystä ajatuksen kannalta, vaatimus on palauttaa ihmisille jotain joka heille "kuuluu" heidän olemuksessaan. Ajatuksen kannalta on sama puhutaanko vaikka "vapaudesta" tai "oikeuksista". Ajatus on sama, abstraktista yksilöstä, jolla on ylhäältäpäin annettu arvo, oikeudet, vapaudet joita kohtaan on loukattu. Ehkä anarkisti on meille vain idealistin prototyyppi?

Erityisesti tämä tulee esiin jossakin siinä jota kutsumme "sosiaaliseksi epäarvoisuudeksi", epätasa-arvoksi, jolloin olosuhteet riistävät kyvyn onneen. Kannattaa ehkä muistaa että Nietzschen aikana myös konkreettinen hyödykkeiden jakautuminen ja työn jakautuminen oli aivan toisenlainen kuin nykyisin. Ajallisesti Marxin Pääoman ja N:n epäjumalten hämärän välillä on vain muutama kymmentä vuotta. Niille ihmisille joiden elinmahdollisuuksia Engels kuvasi, tuskin vaivasi syy epätietoisuus kärsimyksen syystä. Köyhyys, loputon työ, loputtoman ruma ympäristö joka kaikki nämä kietoo yhteen, josta lohdutukseksi ei auttanut muu kuin alkoholi jonka yletön nauttiminen oli yleisesti tiedossa ja ongelma niin "yleisen järjestyksen" kuin työväenliikkeenkin kannalta. Sekä oopiumi, jota monet köyhät nauttivat alkoholin korvikkeena ja jonka saatavuus oli huomattavasti helpompaa kuin nykyisin, vaikka henkilö eläisi alakulttuurissa, jonka ytimessä ja tarkoituksena on opiaattien tarjoama tyydytys ja uni. Marxille myös uskonto, joka tarjosi lohdutukseksi tuonpuoleista oli yksi opiaattien tapainen lohdutuksen lähde, joka oli tiellä konkreettiseen parannukseen.

Eikä tämän kärsimyksen syy ollut myöskään Marxille ja sosialisteille salattu, se johtui noiden ihmisten elämän rumuudesta, mutta tämä rumuus ja nöyryytys ei ollutkaan "sattumaa", "kohtaloa", vaan sille oli löydettävissä syy ja syy löytyi historiasta sen laieista, jotka järki ja "analyysi" voisi paljastaa ihmiselle. Näiden lakien myös uskottiin olevan myös näiden kärsivien puolella, sillä nuo lait olivat nimenomaan positiivisia, kohti vapautta ja "hengen itsetiedostusta" kulkevia. Marx tuntee syyn.

Nietzsche ei nähnyt samaa unta, hänelle historia oli vain konkreettisten, yksittäisten henkien itsetietoisuutta, nerojen ja yli-ihmisten. "Pienet ihmiset" vain muodostivat heille taustan ja ponnahdusalusta. Hegelin Henki taitaa kummitella molempien taustalla, toisessa se on koko ihmiskunnan omaisuutta, toisessa vain neron ja yli-ihmisen, jotka voivat tulla yhdeksi oman henkensä kanssa ja nousta olosuhteiden ja ympäristönsä yläpuolelle, jolloin tuo henki toteutuu vallantahtona joka kohdistuu asioihin.

" ... hän tällöin vain epäkulttuurinsa paineen alainen, joka ei pysty selittämään, miksi hän oikeastaan kärsii"

Tämä tuskin vaivasi työläisiä ja sosialisteja, asioiden syyt olivat konkreettisesti nähtävillä ja usein hyökkäys kohdistuikin suoraan niihin, tehtaisiin, siihen omaisuuteen joka itsellä ei ollut, mutta toisella oli, kärsimyksen hyvin konkretisoitunut syy. Syndikalismi tuntuu meistä kovin vieraalta, järjettömältä, ehkä sen vuoksi että kärsimys on muuttunut, nyt tarvitsemme toisenlaisia syitä, emme vain selitystä konkreettiselle vaan jotain paljon abstraktimpaa, keksimme "byrokraattisen valtion", "kasvottomat markkinavoimat", "ihmisen vapautta loukkaava valtio" jne, joiden kimppuun voimme käydä.

Mutta minkä kimppuun Nietzsche itse käy? Kuinkahan lähellä filosofi oli nähdä itseään, siinä mitä kirjoittaa?

"Jo valitus, itsestään valittaminen voi antaa elämälle viehätyksen, jonka vuoksi sitä sietää: jokaisessa valituksessa on hienokseltaan annos kostoa, huonovointisen syyttävät kurjasta olostaan, joskus jopa kurjuudestaan toisenlaisia, ikään kuin nämä olisivatkin syyllistyneet epoikeudenmukaisuuteen, kaapanneet itselleen luvattoman etuoikeuden."

Valittaa, hyökätä, kostaa, rikkoa Nietzsche rakastaakin. Onko hänenkin filosofiansa psykologinen erehdys, jossa se kärsimys jota filosofi kohtasi elämänsä ajan erilaisina fyysisinä (usein psykofyysisiksi tulkittuja) vaivoina, jotka eristivät hänet paikoitelleen työstään ja määräsi pitkälle myös hänen kirjoituksiensa rakenteen, olisiko tuollainen voinut olla vaikuttamutta myös niiden sisältöön? Ei kannata unohtaa että Nietzsche syytti Wagneria ja omaa rakkauttaan tämän raskauden musiikkia kohtaan, myös osasta omaa kärsimystään, fyysistä pahanoloisuutta. Wagnerin kimppuun, entisen läheisen ystävänsä ja ihailemansa neron, kimppaan hän hyökkää myöhemmin voimakkaammin kuin kenenkään muun. Syyttäen tätä saksalaisen hengen dekadenssin ilmentymäksi ja raskauden haamuksi. Kenties Nietzsche tulkitsi kärsimyksensä oikein, ymmärsi sen aiheuttajat ja kykeni ne poistamaan, jonka ansiosta kykeni saavuttamaan taas ilon pohjoisessa ilmanalassa, jota ylistää vuolaasti. Eikö tämä ole kuitenkin aika henkilökohtaista? Miten se toisaalta voisikaan olla olematta.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/13/2004
N:stä ja Naisista vielä. Vanhan naisen neuvo Zarahustralle, naissuvusta: "Jos menet naisen luokse, älä unohda piiskaa. Hauska kuva aiheesta:



Piiska on Lou Salomen kädessä, Nietzschen onnettoman rakkauden kohteen ja ystävän. Kuva tuo myös mieleen Torinon kadulla tapahtuneen kohtauksen, joka suisti runoilijan vihdoin hulluuteen. Nietzschen kerrotaan syöksyneen hevosen ja tämän omistajan väliin, suojellakseen tuota luontokappaletta omalla vartalollaan ajurin säälimättömiltä piiskaniskuilta. Nuo kaksi tapausta, kaksi kuvaa, vuosilta 1882 ja 1889, joiden väliin mahtuu kiihkein luomisen aika.

http://www4.hmc.edu:8001/humanities/beckman/Nietzsche/Salome.htm
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/13/2004

perjantaina, maaliskuuta 12, 2004

En malttanut olla jatkamatta. Yksinäinen päivä kotona, lueskellen, päihtyen kavereita kaivaten.

Nietzsche ja nainen.

Epäjumalten hämärä lähestyy naista yllättävän usean aforisminsa kautta, enemmän kuin yksikään aikaisempi Nietzschen kirja. Se mikä on tuo nainen, jota Nietzsche aforismeillaan tuo esiin ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Ihminen, joka ei usko ikuiseen ihmisolemukseen, yhteen ikuiseen ihmistyyppiin, joka asuttaa omaa aikaamme ja historiaan, ei voi uskoa myöskään yhteen naiseuteen. Naiseuteen, joka olisi sidottu ruumiiseen, biologiseen sukupuoleen, joka pyrkisi aina samanlaiseen olemiseen. Nietzsche on nimenomaan tyyppien filosofi, voimakkaiden henkien jotka nousevat kukoistukseen siinä ruumiissa ja ympäristössä, jonka yläpuolelle kykenevät nousemaan, voimansa tunnossa. Se on lukija jonka Nietzsche haluaa kirjojensa lukevan.

"Totuus on nainen", nainen on totuus, totuus=nainen, ja miten tätä hahmoa onkaan filosofian historiassa lähestytty. (hyvän ja pahan tuolla puolen) Ennakkoluuloinen, sanojen totunnaiseen merkitykseen jäävä tulkinta johtaa tässäkin harhaan ja typeryyden puuskassa voimme lukea myös runoilijan tarkoittavan naisen olevan jotain meille tunnettua, yhteistä, ilmiolevaa. Nietzschen nainen on kuitenkin runoilijan nainen, salattu, haluttava, salaperäinen. Samalla myös ne pappissuvun naiset jotka ympäröivät runoilijan tämän lapsuudessa ja nuoruudessa, dekadentin ja moralistisen ihmisen hahmo. Nuo hahmot kuitenkin olivat sen kulttuurin kantajia, joiden raskautta vastaan runoilija antoi koko elämäntunteensa käydä.

Entä jos nainen onkin totuus?

pieni hassuttelu:

13.
Jumala loi totuuden, mutta mistä?
Jumalansa, "ihanteensa" - kylkiluusta ...

25.
Tyytyväisyys varjelee jopa vilustimiselta.
Onko kuunaan sellainen totuus kylmentynyt, joka on tiennyt olevansa hyvinpuettu?
- Oletan, että sillä oli vaatteita tuskin nimeksi.

27.
Totuutta pidetään syvänä - Miksi?
Koska sen pohjaa ei koskaan tavoiteta.
Totuus ei ole edes lattea.

Minkälainen on näiden säkeiden nainen, jota runoilija haluaa lähestyä? Tavoittamaton, kaukainen, jotain joka ei salli tulevan pyydystetyksi vaan on "miehen vaarallisin leikkikalu". Mitä jos koko filosofia onkin erehdystä, väärinymmärretyn naisen lähestymistä, halua penetroida, tunkeutua, alistaa. Kreikkalainen mies oli penetroija, eikä penetraatio ollut rajattu vain miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Vanhempi mies, filosofi, johdatti nuoremmat yhteisön jäsenet penetroimalla heidät. Tuo rakkaus, joka kohdistui luonnon kauneuteen, jäsenten sopusuhtaisuuteen, viattomuuteen, pakottomuuteen, sanalla sanoen kauneuteen ei sallinut itsensä käyvän ylitse vaan halusi nauttia nuoruudesta vailla tarvetta purkautua ja hukata elinvoimaansa. Elinvoiman säännöstely, purkautumisen estäminen oli osa terveyttä, pyrkimystä kohti kauneutta ja elinvoimaa, elämän palvelemista ja tuntemista.

Näiden ihmisten joukossa syntyivät ne ensimmäiset, jotka kaipasivat jotain muuta, totuutta, viisautta, jonka rakastajina he mielellään esiintyivät, erottaen niistä, jotka rakastivat vain väliaikaisia muotoja ja mukautuivat niiden rytmiin. Heille se mikä oli, itsensä syy, ikuinen muuttuva ja säilyvä ei riittänyt, tarvittiin jotain syvempää, jotain jonka lävistäminen ja tunteminen tarjoaisi enemmän, jotain jonka rakkaus liittäisi rakastetajaansa, niin ettei heitä enää voisi erottaa vaan tulisivat yhdeksi. Se joka luo itse oman rakkautensa kohteen, ei voi pettyä, tavoittamaton on tullut luekse. Ne muodot, jotka eivät muistutakkaan rakastettua vaan ovat vieraita, johtavat harhaan, saavat osakseen vihan ja hävityksen. Ne tuomitaan näennäisyyteen, olemattomuuteen.

Takaisin runoilijaan:

"Niin, varmasti ystävä rakastaa ystävää kuin minä sinua, arvoituksellinen elämä! Jos olenkin vuoksesi valinnut ja itkenyt, jos olet minulle kärsimystä tahi iloa suonut, rakastan sinua, onneasi ja murhettasi ja kun joudut minut tuhoamaan, riuhtaisen itseni yhtä tuskaisesti kädestäsi, kuin ystävä itsensä ystävän rinnalta riuhtaisee. kaikin voimin syleilen sinua. Sytyttäköön liekkisi henkeni ja taistelun tuoksinnassa auttakoon se minua löytämään ratkaisun olemuksesi arvoitukseen. Vuosituhanten ajattelua ja elämää varten paljastan koko sisältösi. Ellei sinulle enää riitä minulle onnea annettavaksi, niin olkoon! Onhan sinulla vielä tuskasi..."

|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/12/2004
Ensimmäinen postaus.

Olen ajatellut tätä blogia pidemmän aikaan. Nyt kun kuitenkin huomasin omistavani sellaisen, samalla tavalla kuin Meriläinen ja Rajala, kävi mielessä kieltämättä kysymys "mitä mä tällä nyt sitten teen?". Näillä ajatuksilla sitten meni eilinen päivä. Illlalla sain jotan otetta niistä ajatuksista mitkä yleinsäkkin saa ihmisen haluamaan itselleen blogia, tai ainakin nuorenmiehen.

En koe tarvetta mihinkään kovin henkilökohtaiseen elämänkuvaukseen, sille on paikkansa ja oikeat ihmiset, ystävät ja kaverit, terapeutit ja psykiatrit. Sen sijaan ajattelin nostaa jotain ajatuksia jotka sängynpohjalla, luentosalissa, terapiassa jne. nousevat ja joita haluaisin kehitellä eteenpäin, ennenkuin muisti ne hävittää, jättäen vain vihjeitä. Eikä siinä mitään jos samalla opin kirjoittamaan paremmin.

Eilen tuli lueskeltua Nietzsche pitkästä aikaa. Herra ja hänen viksensä kuitenkin kuuluneet ehkä kaikkein
antavimpiin nuoremiehen lukemistoon. Vajaa kymmenen vuotta, silti tuntuu etten ole todellakaan ammentanut kaikkea loppuun, vaan löydän yhä edelleen kirkkaita kiteytyneitä ajatuksia ja toisaalta niitä kulmia joista noita tekstejä lähestyä. Eikä väheksyä sovi sitäkään, kuinka hyvää lukemista Nietzsche on nuorille miehille, puhdistavaa, elämäntuntoja puhdistavaa ja selkeyttävää, kuin myös naisille. Sopii nuoren ihmisen elämäntuntoon siinä missä Doorsin kappaleet sitä säestämään.

Sängynpohjalla, silmät ristissä, mukana oli Epäjumalten hämärä. Hämmentävä kirja, joka taas kerran pakotti tarkastelemaan koko hahmoa uudestaan. Matkat Nietzschen filosofiaan kuitenkin hetkittäisiä, vaikka ei tuo maisema koskaan omasta ajattelusta katoa vaan muodostaa jylhän maiseman pedanteimmillekkin ajatuksille, rationaalisille rakenteille, perspektiivin antajana.

Kirja on alunperin julkaistu unio mystican -sarjassa, mikä on sinänsä aika hassua. Sillä jälkisanoista saa käsityksen että suomennosta on laadittu kuitenkin myös akateemista kunnianhimoa silmällä pitäen, rakkaudella ja kunnianosoituksena Nietzschen ajattelijapersoonaa kohtaan. Se mikä Nietzschen asema on noin yleinsäkkin kulttuurissa, mitä tuo kustantajakin omalta osaltaan kuvastaa on sinänsä oman pohtimsensa aihe. Tottakai haluaisin omia kaikki kirjat itselleni, onhan ne kirjoitettu juuri minulle, eikä niille keski-ikäislle "henkisen tien etsijöille", jotka tuo kustantaja tuo mieleen. Ehkä saamme kuitenkin jonkun tasajaon suoritettua ja tällä blogilla voin omalta osaltani pelastaa Nietzsche sellaisena kuin sen haluan nähdä itselleni.

Voisin kirjoittaa tuosta pienestä, mutta kalliista, kirjasta vaikka kuinka, mutta ajattelin lähestyä sitä lähinnä tiettyjen pisteiden kautta. Joidenkin repeytymien, jotka kuvastavat ehkä Nietzscheä henkilönäkin, jolla on oma elämäntuntonsa jonka kautta nuo ajatukset tulevat elämään. Entiedä teenkö näin kunniaa hänelle vai en. Toisaalta ajatus siitä, että teksti olisi täysin irrallaan sen synnyttäneestä elämäntunnosta, konkreettisesta historiallisesta ihmisestä ei sekään tunnu uskottavalta. Tuollainen lukutapa, jossa teksti irrotetaan täysin omaksi autonomiseksi käsitejärjestelmäkseen, jota on tarkasteltava vain sen omien merkitysrakenteiden valossa, tuntuu vieraalta. Kuivakkaan rationalistiselta lukutavalta, jossa konkreettiset ihmiset jäävät taustalle, merkitysrakenteiden tullessa ainoiksi auktoriteeteiksi. Erityisesti tuo lukutapa tuntuu ongelmalliselta Nietzschen kohdalla. Eli pyrin, ainakin eilen, nostamaan osuuksia, joiden avulla voisin täydentää sen konkreettisen elämäntilanteen ja elämäntunnon, jonka ilmauksena tuo teos on syntynyt ja jota toinen kovin konkreettinen ja elämäntuntoaan tarkasteleva "subjekti" voi lukea toisella kielellä, toisesta ajasta käsin.

Tämä kirja on selkeästi toisenlainen kuin suurinosa Nietzschen muista teoksista. Lähimpänä tuo mieleen antikristus, joka on ajallisesti hyvin lähellä tätä kirjaa, tuskin kuukausien päässä. Sama selkeä kirkkaus valaisee näitäkin tarkasteluja, elämäntunto joka on oppinut vierastamaan pappia ja mitellyt valtavasta hengen tasolla irrotakseen tuosta tyypistä ja siitä ajasta jonka Nietzsche koki niin painostavana ja nihilistisenä, dekadenttina. Kuitenkin ilman tätä kirjaa jotain tuntuu jäävän ymmärrettämättömäksi ja kirja avaa paljon sellaista, joka muissa kirjoissa on nupullaan ja jonka kautta ne tulevat ymmärretyksi. Nietzsche oli myös itse tätä mieltä ja piti kirjaa parhaana johdatuksena omiin ajatuksiinsa. Ihan hyvä ostos siis 18 eurolla.

"Miten vasaralle filosofioidaan" lukee kirja alaotsikossa. Omiaan yhdistettynä vanhahtavan ulkoasun kanssa, johon kustantaja selkeästi pyrkii, kuten antikristuksessakin, kuvaamaan Nietzsche brutaalina ajattelijana, rikkojana, raivokkaana. Mitä herra kieltämättä onkin, mutta tarkemmalla lukemisella noihin kansiin kääriytyy myös varsin toisenlainen elämäntunto, joka turhautuessaan hyökkää epäjumalien kimppuun, jotta näiden paikalle joitaisiin laittaa jotain kauniimpaa, puhtaampaa ja elävämpää. Hyökkäys siis ei ole itsetarkoitus, vaan nimenomaan puhdistavaa toimintaa. Eikä vasara ole se jolla lyödään asioita rikki, nauloja seinään, vaan huomattavasti herkempi instrumentti:

"Toisenlainen toipuminen, jota joskus vielä hartaammin haluan, on epäjumalien kuulustostelu... Maailmassa on enemmän epäjumalia kuin totuuksia: se on minun paha silmäni, jonka kohdistan tähän maailmaan, niin myös "paha korvani"... Se, että tässä kohden saa esittää kysymyksiä vasaralla ja kuulla vastaukseksi tuon kuuluisan onton äänen, joka kieliii pullistuneista sisuskaluista - mikä riemu sille, jolla on korvat vielä korvienkin takana - minulle, vanhalle psykologille ja rotanpyytäjälle, jolle juuri sen, mikä haluaisi pysyä vaiti, on pakko käydä äänekkääksi."

Tässä vasa on eräänlainen ääniraudan korvike, ei fyysisen väkivallan rikkoja, vaan äänen, laulun ja runouden väline, joka paljastaa epäjumalten onttouden, sille joka uskaltaa kysyä tarpeeksi, katsoa sinne minne muiden horisontti jo loppuu. Radikaalin kysymisen väline, jolla voimme tarkastella niitä jumalia joita olemme itsellemme pystyttäneet ja joita olemme oppineet palvomaan, mutta joiden sisään meille ei ole pääsyä. "Tämäkin kirjotelma - jo nimi sen ilmoittaa - on ennen kaikkea viihdettä, auringonläiskä, syrjähyppy psykologin joutilaisuudessa."

Minkälaista elämäntunnetta kirja sitten edustaa? Kuten yllä ilmoitin, valitsin tämän lukutavan. Tähän lopputuotanto on hyvä lähtökohta, tuntuu että Nietzschen naamio, rationalistin, immoralistin, rikkojan ja lukuiset muut välillä herpaantuvat ja tilalle ei tule ehkä "aito nietzsche", mutta subjekti joka haluaa puhutella lukijaansa, "uuden ajan" ihmistä, joka oli vielä haave, mutta jonka rooli on houkutteleva lukijalle, tarjoten toisenlaisen vuorenhuipun, josta tarkastella omaa aikaansa ja kohota sen "yläpuolelle", ei ehkä kauniimpiin maisemiin, mutta korkeuksiin, jossa nietzschenepäjumalat eivät enää pilaa maisemaa.

Mikä oli se maisema, johon Nietzsche koittaa meidät tutustuttaa:

"Esipuhe syntyi syyskuun kolmantena 1888: kun aamulla sen kirjoitettuani astuin ulkoilmaan, löysin edestäni kauneimman päivän, minkä ylä-Engadin on koskaan minulle suonut - läpikuultavan värejä hehkuvan, kaikki vastakkaisuudet, kaikki jään ja etelän välimuodot sisältävä."

Voisiko tätä kenties pitää jonakin jota runoilijanietzsche haluaa meille näyttää, maiseman joka on varsin toisenlainen kuin kaupunkien ummehtunut ilmanala.

"Matkalla sattui kommelluksia ja jouduin jopa hengenvaaraan tulvan peittämässä Comossa, jonne ehdin vasta yömyöhällä. 23. päivän iltapäivällä saavuin Torinoon, ainoalla järkevälle asuinpaikalle, jossa tästedes oleskelen. Vuokrasin uudelleen saan asunnon, joka minulla oli ollut keväällä, via Carlo Alberto 6, III, vastapäätä mahtavaa Palazzo Carignanoa, jossa Vittorio Emanuele on syntynyt, josta avautuu näköala Piazza Carlo Albertolle ja sieltä vielä kukkuloille asti."

(molemmat lainauksen kirja loppuosasta, "epäjumalten hämärä", jossa Nietzsche vetää koko kirjan tiiviisti yhteen ja tarkasteleen sitä mitä on juuri synnyttänyt ilmeistä ylpeyttä tuntien).

Hyppäys kuulaasta, zarahustran jumaluuksien kieltä tavoittelevasta nietzschestä on ilmeinen. Tämä nietzsche on elävä, konkreettinen historiallinen subjekti, joka hetkeksi riisuu profeetan naamion ja puhuttelee lukijaansa suoraan, kertoen jotain henkilökohtaisesta elämästään, kommelluksista, elämänsäpiiristä ja maisemastaan.

"- Sellaista syksyä en ole koskaan kokenut enkä pitänyt mitään vastaavaa edes mahdollisena maan päällä, - ikuiseksi ajateltu Clau Lorrain, joka päivä samaa rajatonta täydellisyyttä.-"
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/12/2004

torstaina, maaliskuuta 11, 2004

Jos muut niin kyllä minäkin
- eli oma kulma intternettistä vallattu.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/11/2004