Illuusioiden tutkimuskeskus.

perjantaina, maaliskuuta 26, 2004

Kreikkalaisten kauniit ja rohkeat

Muistan vielä kun ala-asteella käytiin kreikan kulttuuria osana historiaa. Opettajamme kiteytti kreikkalaisten myyttien olemuksen meille kymmenvuotiaille vertaamalla niitä Kauniisiin ja rohkeisiin, saippuasarjoihin. Jumalat elivät omaa elämäänsä Olympyksoksessa ja ihmiset kertoivat näistä tarinoita toisilleen. Nämä Jumalat tarjosivat sisältöä ihmisten elämään, jännitteitä ja tarinoita joita ihmiset seurasivat vastapainona omalle arkiselle olemiselleen.

Aika mielenkiintoiselta tulkinnalta se kuulosti jo silloin, kun on muistiin jäänyt. Ehkä tuossa kuitenkin oli jotain perää, siinä missä monissa muissakin tulkinnoissa ja analogioissa. Silloin Kauniit ja rohkeat, muiden julkisten tarinoiden ohella ovat meidän myyttejämme, meidän viihdettämme joiden kautta tulemme tietoisiksi todellisemmasta todellisuudesta, ihmisen paikasta kosmoksessa ja siitä mikä ihmiselle on sopivaa.

Kreikkalaisilla ei ollut samoja mahdollisuuksia luoda, kertoa ja tallentaa kertomuksiaan. Roolihahmojen ja tarinoiden määrä oli rajallinen, ei ihminen tai edes yksi sukupolvi ilman teknisiä apuvälineitä kyennyt muistamaan perinnettä kovin suuria määriä. Tarinat elivät yhteisössä ja ne saivat eri kertojan mukaan erilaisia painotuksia, siten että nykyisin on täysin mahdotonta sanoa kirjallisten lähteiden perusteella mikä niistä on "alkuperäinen". Ajatus alkuun liittyvästä lähteestä tuskin oli edes kovin kiinnostava niille joille nuo tarinat olivat eläviä. Kyse oli nimenomaan elävistä tarinoista, jotka olivat läsnä eivät ainoastaan tarinoiden, toispuoleisessa, todellisuudessa vaan lävistivät koko elämäntavan. Teatteri, taide, temppelit, juhlapäivät toivat jumalat osaksi elämää, jumalia elettiin eikä niistä ainoastaan kerrottu.

Jumalat antoivat myös ihmiselle perspektiivin, paikan kosmoksessa joka oli ihmisen osa ja jonka ylittäminen johti tuhoon. Tunne itsesi, tunne paikkasi, ei jumalana, kuolemattomana vaan ihmisenä. Oman ihmisen osan unohtaminen oli suurin erehdys ja julkeus, jonka kosmoksen omat lainalaisuudet osoittivat ja palauttivat ihmisen omaan osaansa.

Me kerromme erilaisia tarinoita ja osaamme kertoa niitä toisin. Siinä missä aikaisemmin oli vain yhteisesti jaettuja tarinoita, jotka suhtautuivat epäluuloisesti kuviin, joiden taipumus jäädyttää ja vääristää herätti epäluuloa ja vihamielisyyttä. On yhtäkkiä kuvien ja tarinoiden loputon kirjo ja uusia tapoja kertoa tarinoita. Muokkaamme tarinoitamme yhä visuaalisemmiksi, kuvien kautta tarinat tulevat vihdoin luoksemme, pystymme samaistumaan reaalisiin kappaleisiin, kuviin. Mel Gibsonin tehdessä yhdestä sankaristamme, Jeesuksesta supersankaria, monet kuvausryhmän jäsenet jättivät vanhan uskonsa ja liittivät elämänsä osaksi tätä tarinaa, tarinasta tuli kuvien kautta heille tosi. Gibsonin pyrkimys autenttisuuteen on mielenkiintoinen, tarina on autenttinen evankeliumi alkuperäiskielisine repliikkeineen, mutta kuvakieli samaa kuin aikaisemmissakin historiallisten supersankareiden. Elokuvan kautta vanha teksti tulee taas lihaksi, olevaksi myös niille joille se on aikaisemmin ollut kuollut.

Jos nämä visuaaliset kertomukset ovat meidän myyttejämme, myyttien jotka eivät pelkää kuvaa vaan tulevat eläviksi sen kautta, meidän tarinoitamme joiden kautta kerromme paikastamme maailmassa ja tuosta osastamme. Länsi on unohtanut kuvan pelkonsa ja ottanut sen avosylin vastaan, uskoen että kameran avulla vihdoin onnistumme pukemaan tarinat lihaksi, jolloin voimme luoda ja kertoa lähes rajattomasti, totta ja kuviteltua. Tällöin TV sarjat ovat todella meidän tarinoitamme, meidän lihaksi tulleita myyttejämme, monelle todellisempi kuin arkipäiväinen, naapureiden, kaupantätien todellisuus. Ehkä olemme tietoisia tästä kameralla kerrottujen tarinoiden ylivallasta meihin, ainakin kaipaamme demokratiaa. Haluamme nähdä itsemme osana noita tarinoita, ketä tahansa, jotka ovat korvattavissa keillä tahansa. Luomme "todellisuudesta" lavasteet joihin sijoitamme nuo demokraattiset sankarimme, kameran lupaus todellisuudesta pitää kertoa yhä uudelleen.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/26/2004

torstaina, maaliskuuta 25, 2004

Kaupan kassalla

Kauppojen suunnittelu ei ole satunnaista. Samas perusrakenne, joka pitää sisällään ajatuksen keskivertokuluttajan tarpeista ja huomiointikyvystä. Hyllyjen korkeus, tuotteiden asettelu kaappeihin ovat tarkan harkittuja, eikä suuria eroja esim. eri ketjujen välillä ole ja jos onkin ovat nämä luultavasti osa imagon rakentamista, eron tekemistä muihin. Kohtuullisen varmasti se maitopurkki, jota luultavasti asiakas on hakemassa, löytyy siitä kauimmaisesta kolkasta ja sisään tullessa eteen tupsahtavat raikkaat hedelmät. Myös aikakauslehdet sijoittuvat tässä kuluttamisen reitissä omalle paikalleen, kassojen välittömään läheisyyteen. Kenties levottomien katseiden kohteiksi ja tuomaan lisäväriä itse ostotapahtumaan.

Kassaneiti toimii osana kassakonetta, ei meillä ole mitään sanottavaa toisillemme. En omista bonuskorttia ja jos omistaisinkin niin kai sen nyt näyttäisin ostaessani, että voin olla osa teidän suurta suunnitelmaanne, jossa tarkoituksena on että kaupat palvelisivat niitä tarpeita joita ihmisillä on. Pirkka -ketju tuntuu ainakin tuntevan mitä nuorimies kaupastaan haluaa, välillä pelottavankin tarkkaan kun huomaa korin täyttyvän lähes kokonaan iloisista pirkkatuotteista. Haluan vain mozzarellapitsani ja kaljani, joihin minulla on oikeus koska minulla on näitä valtio kuponkeja ja koska niihin sisältyy lupaus ettei minun ominaisuuteni saa muuttaa sitä suhdetta jotka kassantädillä on minuun. Olen rahan omistaja, haluan vaihtaa sen tuotteisiin ja mennä kotiin.

Koskaan ei kassaneiti onnistu tekemään konemaista työtään niin nopeasti ettei jonoja muodostuisi, jos niin ei tapahdu niin on jossain vikaa. Jonot kuuluvat kauppoihin, jonot ovat hyödyllisiä ja jääpähän hetki aikaa ihmetellä niitä kuvia elämästä joita lehdet tarjoavat. Alkoholismin, avioerojen, rakkauden ja lasten kuvat saavat ajatukset pois omasta tekemisistä, pois oston hetkestä ja siitä kiusallisesta asiasta että olen samanlainen ostaja kuin kaikki muutkin, joka joutuu vaihdolla hankkimaan elantonsa ja tuo usein nuori tyttö joutuu myymään työvoimaansa luultavasti varsin edullisesti, jotta kaikki olisi mahdollista. Olemme ei ketään, jotka yhteinen sopimus ja tarpeet saavat kohtaamaan, halusimme tai emme. Kassaneiti hymyilee minulle samalla tavalla kuin kaikille muillekkin, jotka toimivat käsikirjoituksen mukaan; lastaavat tiskille joukon tuotteita ja antavat vastaan rahaa ja menevät tuotteinensa minne menevätkin ja tekevät niillä mitä tekevät.

Lehdet huutelevat jostain suuremmista ihmiskohtaloista, jotka tarjoutuvat kulutettaviksi, kummallisessa tyylilajissa, genressä, joka muistuttaa realismia ja toisaalta raporttia. Realismi on kuitenkin varsin venyvää ja lukiessamme olemme varsin tietoisia tästä. Emme juurikaan koe sitä että juttu tai haastattelu on fiktiivinen kovin ongelmallisena, ainoastaan jos se on henkilölle itselleen vahingollinen, jolloin henkilön ja tämän fiktiivinen julkisuuden tilassa oleminen aiheuttaa mielipahaa, yleinsä taloudellista.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/25/2004
Mulla on uusia kavereita. Tai oikeastaan mielikuvituskavereita. Muiden mielikuvituskavereiden sijaan nää voi jakaa oikeidenkin kavereiden ja tuntemattomien kanssa, mikä on varsin mukavaa. En ole oikein koskaan tavannut heitä, enkä oikeastaan edes halua, minulle riittää että voin seurata heidän elämäänsä ja katsella heidän kuviansa (ja tissejä). Suhteemme ei ole väliaikainen, nämä eivät katoa ykskaks ilmaan vaan jatkavat olemassaoloaan suurinpiirtein niin kauan kuin se on meille tarpeen. Aina voidaan keksiä ja tuottaa uusia ja tämän tietävät kaikki. Julkkis on tasan yhtä mielenkiintoinen kuin se kuinka paljon hän kykenee omalla elämällään tarjoamaan materiaalia, johon toimittaja voi tarttua ja muuttamaan sen tuotteeksi. Avioero on parempi kuin avioliitto, huumeongelma parempi kuin alkoholismi, tunnustelemme näitä suhteita joka päivä tiskillä, ja teemme niiden mukaan valintojamme, siitä ketkä saavat tänään viihdyttää meitä.

Suhteeni noihin sankareihin on luonteeltaan myös intiimi, se pitää sisällään sisäpiiriin vihkimisestä, salaisuudesta. Voin tunte osallisuutta näiden ihmisten elämään, nähdä heidän lomamatkansa, huolensa ja kotinsa, jolloin voin arvioida heidän elämäänsä suhteessa omaani. He tarjoutuvat auliisti seuraksi keittiöön, visailuihin ja kertovat jopa salaisuuksiansa, juuri minulle joka voisi heidät ostaa. En taida kuulua oikein kohderyhmään sillä se kieli jolla he kertovat omasta elämästään on kuitenkin varsin toisenlainen kuin omani. Mielenkiintoista olisi jos lehdet täyttyisivätkin yht.äkkiä missien sijaan nuorista miehistä, nuorten miesten turhautumista, josita kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut. Satunnaista seksiä, sitoutumisen pelkoa, suorittamisen vaikeutta, yksinäisyyttä. Ehkä blogit voivat avata uudenlaisen julkisuuden alueen, joka sijoittuu kuitenkin lähempään suhteeseen ihmisten kertomien tarinoiden kanssa. Lukijoiden ollessa vähälukuisempi intimiteetin ollessa voimakkaampi, salaisuuden tuntu toisen sielunmaisemaan on hoikuttelevampi, viekoitteleva. Ehkä näiden kautta ne mielikuvitushenkilöt, jotka värittävät jokaisen tietoisuutta kertomuksina elämän ihmettelyistä, eivät enää rakennutkaan tragedioiden varaan. Paljastamisen, tuskan, säälin ja sen tuoman mielihyvän jännitteeseen vaan pienille tarinoille.

Mirja Pyykkö oli äskettäin kiinnostunut nuorten tyttöjen ja poikien hyvin ja pahoinvinnista. Studioon oli raahattu jopa molempia lauma, joista sitten väännettiin totuus irti demokraattisesti, äänestämällä, että onko nyt näin vai eikö. Katselin ohjelmaa purskuen empatiaa ja ymmärrystä, tuntien mielihyvää kun paikalle tulijat kertoivat omalla etsivällä kielellään ympäristönsä paineista, seksuaalisuudesta ja pettymyksistä. Nuoren ihmisen kärsimys on ymmärrettävää, toiset tuntevat vierautta ja ahdistusta niissä rooleissa ja elämäntavoissa joita ovat he ovat pakotettu kohtaamaan ja jollakin tavalla käsittelemään. Me joilla jo kannamme nuo roolit kaikki tuntuu niin hapuilevalta, kaukaiselta. Itseasiassa joltain jota kaipaa tavallaan, selkeää "toisen kulttuurin" tunnetta omassa elämässä, joka kuitenkin oli läsnä koko kouluajan niissä ihmisissä joita kuitenkin joutui töllistelemään tunteja päivässä, ilman varsinaista kontaktia. Ehkä jonain päivänä onnistun myös julksiuuden henkilöt sisäistämään samalla tavalla, opin ymmärtämään kuinka journalistinen raportoiva, paljastava julkisuus valoittaa inhimillistä elämää tarjoten samaistumispintaa ja kohtaloita, sillä valtavalla vauhdilla, jonka kykynemme nykyisin sisäistämään tästä "julkisesta elämästä" ja kuinka se jollain kummallisella tavalla puhuttelee myös viipyilevää patukan ostajaa.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/25/2004