Illuusioiden tutkimuskeskus.

perjantaina, huhtikuuta 02, 2004

Jaa kuka Dionysos?

Dionysos on kuolevaisen ihmisen ja ylijumalan rakkaudeesta syntynyt. Nainen jonka kauneutta Zeus ei kyennyt vastustamaan oli jumalaisen kaunis kuolevainen Samela, joka oli syntynyt Cadmuksen ja Harmonian rakkaudesta. Harmonia, edustaa pitkälti sitä mikä sanan nykyinen käyttö on.Cadmuksen hahmo on kuitenkin moniulotteisempi. Samela oli kaunis ja ihailtu Theban mahtavan kaupungin prinsessa. Kaupungin joka todella oli olemassa ja sijaitsee Ylä-Egyptissä Niilin itäpuolella. Se toimi Egyptin sivistyksen ja uskonnollisen elämän keskuksena noin 1200-750ekr. Siitä missä suhteessa tuo historiallinen Theba on suhteessa myyttiseen, kuinka välimatka Kreikan emäsaarilta koettiin, korostiko tämä kohtaamisen paikan välimatka kenties vierautta, vierasta syntyperää, en osaa sanoa mitään. Tai siitä oliko Theban kaupunki kauppasuhteiden ja kulttuurivaihdon kautta läheinenkin suhteessa kreikkalaisuuteen. Jokatapauksessa Dionysos oli ongelmallinen Jumala ja usein teksteissä korostetaan hänen olleen uusi tulokas Jumalten joukkoon, vaikka historiallinen tutkimus osoittaa että Dionysoksen myytti ja kultti ovat yksi vanhimpia aineksia kreikkalaisessa elämäntavassa. Ehkä siittämisen paikka korostaa tätä, tai sitten ei.

Syntyperäkään ei ole ongelmallinen, meillä on ilmeisesti kaksi erilaista versiota joista toinen liittyy enemmän tuohon ylempään, toinen taas tuntuu toistavan saman teeman hiukan toisenlaisella tarinalla:

(1) Theban prinsessa (Kadmoksen ja Harmonian, ja näin Areksen ja Afroditeen tyttärentytär, joka polveutui Poseidosta. Poseidolla oli suhde Libyan kanssa, joka oli Epafuksen tytär, Ion ja Zeuksen poika ja näin Samela on myös Zeuksen jälkeläinen. Vihoissaan (kuten tavallisesti) Zeuksen hurvittelusta kuolevaisen naisen kanssa saattaen tämän raskaaksi, Hera tekeityi Semalen imettäjäksi (Beroe) ja puhui Samelan kanssa pyytäen Zeusta, hänen rakastajaansa näyttäytymään täydessä loistossaan. Suostuttelun jälkeen Samela vihdoin suostui tähän, jolloin hän kuolevaisena tuhoutui (tai salamaniskusta). Dionysos oli kuusi kuukautta vanha ja Hermes pelasti hänet, liittäen hänet Zeuksen reiteen, josta hän syntyi kolme kuukautta myöhemmin (kuten Athena Zeuksen otsasta). Samelalla oli Thebesissä hauta, joka on soittokunnassa ja johon viitataan Europideen näytelmässä, Bacchae. Hänen siskonsa (Autonoe, Ino ja Agave) eivät olleet valmistuneita että heidän siskonsa rakastaja olisi itse Zeus, tai että Dionysos olisi vähintäänkin puolijumalainen. Tämä on syy miksi Dionysos Thebassa ja Baccheassa. Dionysos myöhemmin pelasti äitinsä Hadeksesta, ja hänet oli asetettu taivaaseen THYONEN nimellä.

Tämä tuntuu olevan se tutumpi versio. Mutta toisaalta:

(2) Dionysos, Zeukseksen ja Persofonen poika.
Tarinassa Persofone yhtyi Zeuksen köynnöksen muodossa ja "alkupeärinen" lapsen nimi oli Zagreus. Mutta mustasukkaisen Heran yllytyksestä titaanit kaappasivat lapsen, repimään hänet kappaleiksi ja söivät hänet. Vain hänen sydämensä säästyi ja Athena vei sen Zeuksen luokse, joka:
(a) nieli sen (kuten hän nielaisi Metiksen, Atheenan äidin);
(b) tarjoili sen juomana Semalalle, joka teki hänet raskaaksi.

Tulos olis Dionysos, Kahdesti syntynyt.


Jokatapauksessa se mikä molempia tarinoita yhdistää on:

Kaksi syntymää

Ensimmäinen syntymä joko kuolevaisesta naisesta tai jumalattaresta. Yhteistä näille on että Zeus, ylijumala on siittäjänä. Samoin Zeus liittyy myös molempien yhtymiensä naisten alkuperään. Tietty sukurutsaisuus, oli sillä merkitystä myytin alkuperäisen merkityksen kanssa tai ei, on kuitenkin läsnä. Mustasukkainen Hera, haluaa tuhota tämän hedelmän ja onnistuukin tässä osittain, toisessa tarinassa kohdussa oleva Dionysos joutuu "keskosena" maailmaan, kuolevaisen äitinsä tuhouduttua Jumalan kirkkauden edessä. Toisessa taas jo syntynyt todistuskappale Zeuksen uskottomuudesta tuhotaan, revitään kappaleeksi ja syödään. Hera ei ainakaan tyydy valittamaan kohtaloaan vaan toiminnan naisena haluaa poistaa loukkauksen omaa asemaansa kohtaan, tuhota sen hedelmän molemmissa tarinoissa.

Toinen syntymä , (yli)Jumalasta. Zeus pelastaa syrjähyppynsä hedelmän ja ottaa tämän osaksi ruumistaan, omaa lihaansa kutsuen tätä sanoilla:

"sinut kätken", isä lausui
"tule, miehen luja reisi
paras onkin pojan kohtu,
Hyvin peitän, mene sinne"


Tämä on äärimmäinen rakkauden teko, jumalan rakkaus omaan jälkeläiseensä. Toinen syntymä tapahtuu (yli)Jumalasta sen jälkeen kun tämä on kasvanut osana tämän lihaa.

Kahteen syntymään liittyy myös, molemmista sukupuolista syntyminen. Ehkä tämä liittyy Dionysoksen hahmon androgyyniyteen, se ettei hän edusta kovin jyrkästi kumpaakaan sukupuolta vaan on myös sukupuolisuudessaan eräänlainen hybridi, monia ainakin nykyisestä kulttuurista käsin feminiinejä piirteitä omaava äärimmäisen kaunis mies, mutta kuitenkin naisten rakastama ja palvoma. Voisiko tälläinen hahmo syntyä naisesta?

Kaksi syntymää on ehkä veljemmässä tulkinnassa myös teema joka toistuu usein eri uskonnollisissa myyteissä, myös meidän Väinämöisemme syntyy kahdesti. Samoin Jeesuksen ja Buddhan syvyyksiin ja sieltä voittajana nouseminen, uudestisyntyneenä ihmiskunnan suurena opettajana. Joka usein toistuu toisessa muodossa kristittyjen hengellisessä kielenkäytössä, "uudesti syntyminen" jumalan hengessä.

"Kreikkalaiset itse käsittivät sanan "dithyrambos", joka esiintyy surmatun ja ylösnouseen Dionysoksen epiteettinä, tarkoittavan "miestä, joka menee kaksoisovesta", miestä, joka on selvinnyt hengissä toisen syntymisen pelottavasta ihmisteestä. Ja tiedämme, että jumalan kunniaksi esitetyissä kuorolauluissa (dityrambeissa) ja hänen kunniakseen toimitetuissa salaisissa, verisissä riiteissä - jotka liittyvät kasvillisuuden, kuun, auringon ja sielun uudistumiseen ja joita viettiin siihen vuodenaikaan, jolloin vuoden kiertokulun jumala oli ylösnoussut - olivat attikalaisen tragedian rituaalinen alkujuuri."


- Jeseph Campbell, Sankarin monet kasvot, s127.

Ehkä paras saitti aiheeseen
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

4/02/2004
Egon Friedell

Jotenkin kummallisesti tänne asuntoon on päätynyt yksi hämmentävimmistä kirjoista joita viimevuosisadalla on kirjoitettu. Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria, kaikki kolme osaa. Jossain kummallisessa mielenhäiriössä kahlasin kaikki osat lävitse. Reaktioita joita noiden kirjojen lukeminen nostatti:

Nöyryys, Friedell käsittelee niin valtavaa aineistoa ettei voi olla kuin haukkomatta henkeä sen äärettömän sivistyksen ja lukeneisuuden parissa joka noista kirjoista käy ilmi. Käsittelyalueina ei ole ainoastaan kirjallisuus vaan myös kansainvälinen politiikka, maalaustaide, filosofia, teatteri ja tiede. Suurin osa nimistä ja aiheista on nuorellemiehelle hämärästi tuttuja, varsinkin ensimmäisissä osissa, ja heistä lukeminen on pitkälti puuduttavaa, muttei vieraannuttavaa, sillä se ote jolla heitä käsitellään on raikas, subjektiivinen ja jokainen hahmo tuntuu saavan osakseen ei ehkä kunniaa, mutta nostetuksi omanlaisenaan esiin suhteessa ajan yleiseen "henkeen". Se ajanjakso joka käsitellään noissa kirjoissa on Amerikan mantereen löytämisestä, Kolumbuksesta, uuteen fysikaaliseen maailmankuvaan Einsteiniin. Sivuja tähän kuluu vajaa kaksituhatta, joiden joukosta löytyy paljon sellaisia yhteenvetoja ja käsityksiä, jotka erilleen tuosta tekstimassasta erotettuina olisivat jo sinänsä kirjallinen merkkiteos.

Subjektiivisuus Friedell ei tyydy oppikirjatapaan vain luettelemaan hahmoja, heidän teoksiaan, ansioitaan ja puutteitaan, demokraattisesti antamaan jokaiselle heidän osansa siitä että he ovat osallistuneet yhteisen uuden ajan kulttuurin rakentamiseen, samanarvoisina. Ei, Friedell ohittaa tuollainen pikkuporvarillisen objektiivisuuden, henkien demokratian, eikä pyri katoamaan marginaaleihin ja antaa tuomiovallan ajalle, rahvaalle, lukijalle tai mille tahansa alteregolle jolla kirjoittaja voi oman subjektiivisen äänensä pukea yhdeksi ääneksi muiden joukossa. Egon on itse kirjansa päähenkilö ja välillä hänen äänensä sukeltaa tajunnanvirtaan, josta välillä nousee ajatuksia jotka koskevat niitä lukuisia ääniä joiden kanssa hän käy vuoropuhelua, levähdys ja kirkas ajatus joka retorisesti piirtyy kirkkaana esiin tekstistä.

Jos huonoimmillaan kulttuurihistoriat ovat perhoskokelmia, kauniit olennot on asetettu esille, mutta eetterillä tapettuina irrallaan omasta ympäristöstään luetteloituina, nimettyinä, järjestykseen asetettuina, kuolleina. Friedell tuntuu olevan tekemisissä elävien henkien kanssa, käyden heidän kanssa vuoropuhelua, kuolettamatta itseäänkään. Eikä näiltä hengiltä ole revitty siipiä irti ja asetettu sitten armottoman suurennuslasin tarkasteltavaksi, vaan heitä tarkastellaan nimenomaan elävinä, aitoina henkilöinä jotka elivät omaa elämäänsä omassa ajassaan, joiden elämä ja sen tyyli on osaltaan samaa ilmaisua kuin heidän teoksensa ja siitä erottamattomia.

Jos kirjallisuudesta haluaisi löytää vastakkaisen äänen on se varhainen Foucault, jonka pedantille haiskahtava vieraiden tekstien paljous joiden kautta hän sanoo kuitenkin jotain radikaalia, joka herättää meissä levottomuutta ja pakottaa näkemään sen mitä Foucault itsekkin. Tuo näkymä on kuitenkin hyvin Nietzscheläinen, projekti vallasta, hallinnasta, alistamisesta, jonka läsnäolon haluaisimme mieluummin unohtaa ja paeta Ikean vapauteen, jossa voimmme luoda oman yksilöllisyytemme siinä missä kaikki muutkin, ostamalla yksilöllisiä tuotteita koska meillä on valtaa sen tuottamiseen, koska olemme tehneet sen eteen töitä keinä tahansa ja saaneet vastalahjaksi demokraattista valtaa, rahaa.

Friedell ja Nietzsche

Friedellille Nietzsche oli yksi suurista saksalaisista neroista, Rembrandin, Beethovenin, Goethen tasa-arvoinen henkinen veli. Se miten Friedell tätä neroa ylistää ja hänet nostaa esiin on kuitenkin jotain aivan muuta kuin se perhoskokoelman osa, joka yleisissä filosofian yleiskatsauksissa esitetään. Eikä vain lattea, vaan ongelmallinen tapaus, suuri poikkeus omasta ajastamme, jotain mikä pitää selittää pois, sairaudella, hulluudella, irrationaalisuudella, julmuudella, ymmärtämättömyydellä. Mutta kuitenkin liian suuri sivuutettavaksi sellaisenaan, laitettavaksi osaksi muita aikamme hahmoja. Kieltämättä Friedell myös saksalaistaa Nietzschen, asettaa tämän osaksi saksalaista kulttuuria ja sen kehitystä. Vaikka tämä itse halusi mieluummin olla puolalainen.

Friedell puhuu Spenglerin ja itse Nietzschenkin kanssa vielä suurista ihmisistä, Neroista, joita ei voida tavallisen ihmisen mittapuulla arvioida, vaan he ovat jotain jotka ovat ajalleen vieraita, mutta pystyvät luomaan jotain mitä ei vielä ollut, todellisuuden joka ei enää ole kuollut, menneisyyttä vaan oman aikansa, joka ajan myötä luo myös sitä yhteistä todellisuutta, jossa tavikset ihmettelevät maailmaa. Neron, suuren ihmisen käsite on meidän demokraattisella ajallamme kadonnut, jokainen tekee pienen mitattoman osansa yhteisen todellisuuden luomiseksi, yhteisen onnen, pyöräyttää sitä pyörää jonka pyöräyttäminen oli väistämätöntä, jonka joku muu olisi hänen poissaollessaan tehnyt toteen.

Kaiken sen tekstin lainaaminen tänne tuskin olisi mielekästä (eikä aamukahvi nyt koko päivää voi kestää) eli poimin yhden kappaleen, joka erityisesti on itseäni lämmittänyt ja joka on tavallaan nietzscheläinen Nietzschetulkinta ja sellaisenaan paljon voimakkaampi kuin se perhoskokoelmien Nietzsche, joka on esim mittatikkurationalisti Russelilla, jolle Nietzsche esiinty ennenkaikkea ongelmana (poimin sen Russellinkin Nietzschen joskus tänne jos jaksan).

..... Ecce homossa sanotaan: "Pelkään hirvittävästi, että minut jonakin päivänä julistetaan pyhimykseksi. En halua olla mikään pyhimys, mieluummin sittenkin ilveilijä. Kenties olenkin ilveilijä". Tässä hän selvästi tuntee olevansa se ylevä narri, kerettiläinen ja pyhimyksen kolminaisuus, joka kaikkien uskonnollisten nerojen olemuksena. Se esiintyy jo ruumiillistuneena Sokrateen hahmossa, joka eli narrina, tuomittiin kerettiläisenä ja kuoli pyhimyksenä. Ulkonaiselta muodostaan ei Nietzschen elämänvaellus missään suhteessa eroa pyhimyslegendasta. Alemman kansan kunnioittamana, ystäviensä väärinkäyttämänä tai väärinkäsittämänä, eläen erakon elämää puutteenalaisuudessa ja maanpaossa, milloinkaan naista koskettamatta, alituisten ruumiillisten kärsimysten ja sielullisten kiustausten piinaamana, päivin ja öin painiskellen Jumalansa kanssa, väsymättä etsien veljiensä parasta hän kulkee marryyriuden tietä aina itsehävitykseen asti. Ei kukaan huomannut pyhimysloistetta hänen päänsä yläpuolella; mutta tämäkin kuuluu todelliselle pyhimykselle. Maailmanhenki ilmenee mielellään mitä merkillisimmissä valepuvuissa: toisin kerroin kerjäläisenä kuten pyhässä Fransiskuksessa, toisin kerroin prinssinä kuten Buddhassa, talonpoikaistyttönä kuten Jeanne d'Arcissa, Jakob Böhmen tapaisena suutarina, Shakespeare'in tapaisena näyttelijänä, mikseipä ei siis kerran myös lempeänä saksalaisena professorina?

Niin ... Itse miettinyt välillä Nietzscheä apokalyptisena profeettana, uskon ainakin että hän oli varsin tietoinen tästä itsetulkinnan muodosta ja roolista. Onhan se tuttu uskonnollisille hahmoille erityisesti juutalaisuuden parissa kasvaneille ja Nietzsche tunsi hyvin profeetan roolin, ja Zarahustra kertoo yhden profeetan tarinan, se miten paljon Nietzsche itseään antoi zarahustralleen, jeesuksen kaksoisveljelle ja ymmärsi roolinsa tuon uskonnollisen hahmon kautta ja kuinka paljon hän kykeni sillä leikittelemään, tietoinen hän tästä kaikesta hänen on täytynt olla.

Perus profeetan konsepti, mutkat suoriksi, monimutkaisuutta välttäen, vähän juutalaiseen tapaan, Jeesuksen ja Danielin:

Maailma on ongelma, oma aikamme on saastainen, pettänyt todellisen maailman ja erehtynyt toissijaisuuksiin, syntiin, nihilismiin.

Maailma saa pian tuomionsa, elämää vastaan rikkoneet palautetaan heidän armottomaan osaansa, sillä maailma on oikeudenmukainen, sillä maailman järjestystä takaa Jumala.

Meidän täytyy palata takaisin todelliseen maailmaan, pitää se minkä jumala ja elämä on meille paljastanut, sillä pian on tuleva aika jolloin oikeudenmukaisuus ja rikkomuksen sovitetaan, jokainen saa ansionsa mukaan. Jeesuksella se oli paluu juutalaisten lakiin ja tulkitseminen radikaalisti, Nietzschellä todelliseen maailmaan.

Molemmat julistivat myös uutta tulemista, Jeesuksella se oli Jumalan poika, joka tulisi hallitsemaan Juutalaisia oikeudenmukaisesti ja rankaisemaan väärintekijöitä, tehden heikoista ja lain säilyttäneistä uusia hallitsijoita. Nietzsche ja Zarahustra puhuivat Yli-ihmisen tulosta, ihmisen joka ei enää kärsisi tuonpuoleisuudesta ja katkeruudesta vaan loisi kaunista ja voimakasta elämää ja taidetta, olisi luonnon kaunein verso ja hedelmä, jolle tekisi olemassaolollaan kunniaa.
Kahvit juotu ....
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

4/02/2004
Hehe, huomaampa olevani aika avuton tämän html:n kanssa. Kyllä IT-nörttikavereita naurattaisi. Sain kuitenkin lisättyä blogin intteraktiivisuutta. Kaksikanavaisen viestinnän mahdollistaa nyt kommentti -nappi, jonka avulla voit itse vaikuttaa blogin sisältöön, inter-aktiivisuutta siis parhaimmillaan.

Kaikki palaute kuiteskin tervetullutta, sain pinseriä selatessani sen käsityksen että tätä kai jaksaa joku seuratakin. Omalta kohdalta pakko myöntää etten seuraa yhtäkään, vähän olen korkeintaan vilkuillut muutamaa laiskasti.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

4/02/2004
Totuus on niitä asioita joista emme voi luopua. Jos vaarana on luisuminen merkityksettömyyteen ja kaiken tulemiseksi lailliseksi ja toisaalta tarkoituksellinen elämä, yhteisö, jaetut arvot voi kysymys maapallon iästä tai muodosta saada toisenlaista keskustelua aikaan. Retoriikka ja sitoumukset ovat jotain muuta, mutta "totuus" on tasapuolisesti kaikilla, jokaiseen käyttöön. Minullakin. South Parkin loistavasta mormoonijaksosta lainaus: South park on muutenkin parasta mitä TV:stä on tullut sitten Twin Peaksin.

Gary: Look, maybe us Mormons do believe in crazy stories that make absolutely no sense, and maybe Joseph Smith did make it all up, but I have a great life. and a great family, and I have the Book of Mormon to thank for that. The truth is, I don't care if Joseph Smith made it all up, because what the church teaches now is loving your family, being nice and helping people. And even though people in this town might think that's stupid, I still choose to believe in it. All I ever did was try to be your friend, Stan, but you're so high and mighty you couldn't look past my religion and just be my friend back. You've got a lot of growing up to do, buddy. Suck my balls.

Cartman: Damn, that kid is cool, huh?

|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

4/02/2004

torstaina, huhtikuuta 01, 2004

Internet antaa äänen monille marginaalisille äänille ja niiden tavoittamisen mahdollisimman helpoksi. Sen sijaan että tämä johtaisi jonkinlaiseen yleiseen suvaitsevaisuuteen, tuntuu että tämä tarjoaa lähinnä mahdollisuuden sulkeutua omaan maailmankuvaan ja samanmielisten piiriin. Tästä esimerkkinä näin luterilaisittain kummallinen, fundamentalistinen painotus joka on peräisin lähinnä yhdysvalloista. Kreationismi jonka alullepanijat varsin selkeästi ovat ilmaisseet ette kyse ole niinkään tieteestä vaan ihmisten uskon ja moraalin palvelemisesta, evoluutio koetaan uhaksi "vanhalle elämäntavalle", joka on itseasiassa fundamentalistinen alakulttuuri ja sellaisenaan syntynyt vastareaktiona "tieteelliselle", "liberaalille" maailmankuvalle, joka tuntuu turmelevan yhteisön sydämen, vapauttaa heidät moraalista. Uskon vahvuus tuntuu olevan suhteessa siihen, kuinka paljon todellista maailmaa sen vuoksi voidaan uhrata. Näkemykset luomisesta, evoluutiosta, maakeskeisyydestä, universumin iästä, tehdään ennenkaikkea moraalisin perustein, siten että se moraali joka on elämäntavan ytimessä, ei tule uhatuksi.

Joukko ihmisiä jotka uskovat maapallon olevan litteä, mutta ilmeisesti havaintojen poisheittäminen, jos ne uhkaavat Jumalaa on sen arvoista


'In actual fact, as we have seen above, the current scientific
consensus is that "Today we cannot say that the Copernican theory
[which Galileo held] is 'right' and the Ptolemaic theory [which the
theologians held] 'wrong' in any meaningful physical sense."'
- Henry Morris

Mielenkiintoinen mielipide tämäkin, noin kymmenen vuotta sen jälkeen kun Vatikaani on virallisesti pyytänyt anteeksi Galileilta.

Lisää

Yhdysvalloissa juopa on kasvanut aika suureksi, kyse on nimenomaan kahdesta kulttuurista.

Kai tämä on sitä postmodernia sitten, mutta tuntuu että tämä fundamentalistinen maailmankuva on pikkuhiljaa saamassa jalansijaa täältä pohjolastakin. Se mikä aikaisemmin on ollut jaettuna, hajoaa yksittäisiin leireihin, jotka retorisella vakuuttavuudellaan saavat kilpailla omien leiriensä voimakkuudesta.

Suomalainen fundamentalismiryhmä, joka tuntuu hakevan monin paikoin virikkeitä Ameriikasta oman kulttuurinsa muodostamiseksi.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

4/01/2004

tiistaina, maaliskuuta 30, 2004

Varomaton alaikäinen tyttö käyttänyt itseään hyväkseen Ameriikassa.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/30/2004
Tiede on kivaa, kierrättämällä mielipiteitään sopivasti "tutkimuksen" kautta ne muuttuvat enemmän kuin mielipiteiksi, melkeinpä tosiksi, tai ainakin uutisiksi:

http://www.jippii.fi/uutiset/kotimaa/?aid=126469

"Maaliskuisen alkoholiveron laskun vaikutus oluen hintaan ei ole suomalaisten mielestä riittävä, käy ilmi Panimo- ja virvoitusjuomateollisuusliiton teettämästä tutkimuksesta."

Tulee mieleen se toinen samankaltainen tutkimus, jossa tutkittiin ihmisten suhtautumista laittomaan kopiointiin netin välityksellä. Tutkimukseen osallistui muutama sata 15-65 vuotiasta henkilöä ja yllättäen yleinen moraalinen enemmistö antoi tuomionsa kopioijille, hyihyi, hävetkää. Eikä se varmaan haittaa että puolet vastanneista ei varmaan edes tiennyt mitä olivat tuomitsemassa, no kysyjä tai ainakin tutkimuksen tilaaja ainakin.

|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/30/2004
"Jokainen kulttuuri synnyttää myös uuden näkökulman kuolemaan" - Oswald Spengler

Meidän näkökulmamme on ei-oleva, jonne palaamme sieltä kerran lähdettyämme. Jos Jumala on klassisessa mielessä jotain, jota ei voida lähestyä inhimillisin termein kuin vajavaisesti, negatiivisesti määritellen, koska sen olemassaolo ylittää meidän käsityskykymme. Ei-oleva, olevan perusta on jotain samankaltaista. Se ylittää kaiken tuttuuden jonka maailma ja kieli meille tarjoaa, ollen jotain totaalisen vierasta. Totaalisen vieraana se aiheuttaa myös totaalista ahdistusta, koska tiedämme kulkevamme tuota vierautta kohden ja että olemassaolo on vain poikkeustapaus tuosta perustavasta kategoriasta, joka on läsnä kielessä ja ajattelussamme.

Mielestäni Pyysiäinen hivenen ylikorostaa 'jumalan' kategorian kognitiivista sijoittumista inhimillisessä tiedonkäsittelyssä "sinne, missä tietomme ja käsityskykymme loppuu". Yhtä lailla 'jumalan' paikka on siellä, missä tietomme ja käsityskykymme alkaa tai missä ihmiset harkitusti ja säännöllisesti "lykkäävät" tai kriittisen tilanteen johdosta joutuvat "lykkäämään" rationaalisten mentaalisten prosessesien ohjaavuutta heidän ajatteluunsa ja käyttäytymiseensä. Epäilenpä, että useimmat ihmiset sijoittavat uskonnollisen uskon kohteena olevat jumalansakin yhtä lailla kaiken alkuun ja loppuun.

Pyysiäinen ja jumalan kategoria

Kulttuuri, traditio ja uskonto, pyrkii rakentamaan siltaa jolla voisimme ylittää ja selittää läheisten ja oman kuolemamme järkytyksen. Meidän traditiomme pyrkii hallitsemaan teknologialla, ottamaan haltuun kuolevan materiaalin, eristämällä sen elävistä ja liittämällä osaksi asiantuntijoiden valtapiiriä. Jotka eristävät elävän kuolemasta, kunnes luovuttavat lopputuotteen taas omaisille.

|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/30/2004

maanantaina, maaliskuuta 29, 2004

Tulemme tyhjyydestä ja katoamme tyhjyyteen

Lännessä ihminen on oppinut ajattelemaan hassusti. Se mikä on varmimmin eli subjektiivinen kokemus jonkin olemassaolosta on täysin yksilöllinen ja ainutlaatuinen, jokainen elää omassa atomistisessa solipsmissaan vaikka jollain kummallisella tavalla saamme yhteyden myös toisiimme. Kun tämä yksilö kuolee, loppuu se todellisuus jota hän on elänyt. Yksilön olemassaolo alkaa ei-mistään ja loppuu ei-mihinkään, olemattomaan. Tästä olemme varsin tietoisia ja sitä ajatellessamme tunnemme perustavanlaatuista ahdistusta ja hämmennystä. Miten ei-oleva voi muuttua olevaksi ja palata siihen jälleen? Asiat kun eivät voi olla samanaikaisesti sekä olevia että olemattomia.

Elämä on kuoleman yksi harvinainen muoto ja ei-oleva on olevaa perustavampi. Olevakin on tuomittu lopulta olemattomuuteen.
|| pyyhekumi

0 Comments:

Lähetä kommentti

3/29/2004